Sain “puumasähköpostiini” uutta viestiä eräältä kanssani samanikäiseltä (ex-?) puumanmetsästäjältä, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti viestitellyt jo pidempäänkin täysin kaveripohjalta. “Puumanmetsästäjä” oli lukenut viimeisimmästä Nörttipoikatapaamisestani ja esitti teoriansa, jonka mukaan näyttäisi nyt siltä, että olen rakastumassa Ykkösmieheen uudelleen.
Viesti pysäytti; olisikohan oikeastikin noin?
Kyllä minä olen rakastanut Ykkösmiestä koko Nörttipoikaeskapaadin ajan. Mutta ne rakastumisen aiheuttamat perhoset vatsassa olivat jo ajat sitten lakanneet räpyttelemästä siipiään; perhosten elämänkaari kun on kovin lyhyt.
Aina ennen, kun vietin aikaa Nörttipojan kanssa, oli vain me kaksi. En luonut itsekkäästi ajatustakaan Ykkösmiehelle; noina hetkinä hänen olemassaolostaan muistutti vain sormus vasemmassa nimettömässäni.
Viime kerralla oli kuitenkin toisin. Ajattelin Ykkösmiestä lähes tauotta, ja joka kerta omatuntoani vihlaisi vähän; ei tarpeeksi satuttaakseen, vain sen verran että ärsytti. Jopa puhuin Ykkösmiehestä – ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Puhuin Ykkösmiehestä nimellä ja luulen, että Nörttipoika kuuli nimen ensimmäistä kertaa. Kun aloitin neljännen tai viidennen tarinani featuring Ykkösmies, Nörttipojan silmissä häivähti kärsimättömyys. Tajusin itsekin, että puhuin hänestä taukoamatta vaikka se ei ollut kovinkaan korrektia; en vain voinut itselleni mitään.
Olen joskus ajatellut, että seksiä ei voi harrastaa ilman minkäänlaisia tunteita; vain toisen läheisyys, puhumattakaan seksuaalisen kiihottumisen vapauttamia hyvänolon hormoneja, saa aikaan edes jotain tunnetasolla.
Mutta kun makasin Nörttipojan kanssa, en tuntenut mitään. En ainakaan mitään positiivista, väistämätöntä fyysistä reaktiota lukuunottamatta. Jälkihalit olivat vaisuja, huomasin vertailevani Nörttipoikaa Ykkösmieheen; miten paljon lihaksikkaampi jälkimmäinen oli, ja miten paljon miehekkäämpi. Kyllästyin Nörttipojan jatkuvaan puhetulvaan ennätysajassa ja havaitsin, että minua ei kiinnostanut pätkääkään, mitä hänelle oikeasti kuului. Nörttipojan ominaistuoksukin, jota ennen nuuskutin samalla innolla kuin huumekoira Amsterdamista saapuvan lennon matkustajia, vain ärsytti; miksi se käyttää aina tuota samaa tuoksua.
En ole tapaamisen jälkeen ottanut minkäänlaista kontaktia Nörttipoikaan perinteisen “turvallisesti kotona, kiitos viimeisestä”–viestin jälkeen. En jotenkin tunne siihen mitään tarvetta. En ikävöi häntä, en suunnittele seuraavaa tapaamista – itseasiassa en edes tiedä, haluanko ylipäätään tavata häntä enää.
Sen sijaan huomaan, että katselen Ykkösmiestä entistä useammin sillä silmällä; että on se aika komea ja miehekäs, vaikka ei olekaan mikään kiiltokuvapoika (ei toki ole koskaan ollutkaan; mutta ensitapaamisella muistutti nuorta Mickey Rourkea jostain sieltä Harley Davidson and the Marlboro Man -ajoilta). Kuitenkin semmoinen perusmaskuliininen ripauksella pahaa poikaa. Uuuuh. Kun nykyään katson Ykkösmiestä, näen saman miehen, johon jo ensitapaamisella rakastuin.
Kuvassa siis Mickey Rourke, ei Ykkösmies. Edit: Eikä ainakaan Tauski!!
Vatsanpohjassa ei ehkä vielä ole perhosten siipien lepatusta, mutta jotain on kuoriutumassa koteloista. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä yöperhosia, jotka aloittavat elämänsä vain lopettaakseen sen lentämällä liian lähelle liian kuumaa lamppua; vai jotain kauniimpaa ja parempaa.